PUUTARHAMAINEN TUNNUSTUS

Saaripalstalta putkahti tunnustus, jonka äärelle piti oikein syventyä. Kiitos Saila! Tunnustus piti sisällään kolme seuraavaa kysymystä:

miten puutarhainnostus ja puutarhablogin pitäminen syntyivät,
mikä on erikoisin, ihmeellisin, harvinaisin, tunnearvoltaan suurin tai kaunein lempikasvisi ja
mikä on puutarhafilosofiasi.

Puutarhainnostus, olisiko se jotenkin sisäsyntyinen juttu? Lapsuuden pihamaa oli postimerkin kokoinen, mutta muistan istuttaneeni sinne naapurin pihasta kaivamani vaahteranalun, jonka huolellisesti peittelin leipäpussilla talven tultua. Hengissä säilyi. Lisäksi muistan rakentaneeni minikasvihuoneen kyljelleen käänettyyn puulaatikkoon, jonka etureunan peittelin, yllätys yllätys, yhteenteipatuilla leipäpusseilla. Siemenet keräsin tietenkin ojanvarsien kukinnoista ja uskokaa tai älkää, kasvihuoneessa alkoi vihertää.

Muutettuamme uuteen kotiin pihamaa kasvoi ja aloin viljellä kuivakukkia ja usein haravointi ja nurmikon leikkuu lankesi minulle. Aikuiselämäni ensimmäinen oma piha oli rivitalossa, jossa jatkoin erinäisiä kokeiluja ja nykyisen kotimme myötä koko homma on riistäytynyt käsistä. Oikeasti haluaisin omistaa koko elämäni puutarhalle, mutta  koska se ei ole mahdollista, antaudun asialle lähestulkoon joka hetki, kun minua ei tarvita muualla. Blogi on suora jatkumo harrastuksen käsistä riistäytymiseen.

Puutarhastani ei luullakseni löydy mitään järisyttävän erikoista tai harvinaista kasvia, mutta tunnearvoltaan rakkain lienee kuolanpioni, jonka alun siirsin puutarhaani vanhempieni pihasta muutama vuosi sitten. Vanhempieni pihaan pionivanhus oli päätynyt jo kauan sitten edesmenneen naapuri-mummon puutarhasta. Mummo on lapsuuteni rakas henkilö, jonka kanssa vietin paljon aikaa vanhempieni ollessa töissä. Hän olikin todellinen viherpeukalo ja luulen, että kannan sisälläni jotain, mitä sain häneltä. Kasvien kauneuskilpailussa ei ole voittajaa, koska missikandidaatteja on niin paljon ja jokainen on omalla tavalla upea omassa sarjassaan.

Puutarhafilosofia onkin aihe, jota pyörittelen usein mielessäni. Puutarhassa työskennellessä ajatukset selkiytyvät, elimistö rauhoittuu ja elämän mittasuhteet asettuvat kohdilleen. Ollessaan oikeanlaista puutarhanhoito innoittaa, rauhoittaa ja tekee onnelliseksi. Kiire ei kuulu puutarhaan, koska siellä kaikki tapahtuu luonnon ehdoilla. Puutarhat, joissa viihdyn, on tehty luontoa mukaillen. Ne eivät ole täydellisiä, liian rakennettuja eivätkä liian somistettuja. Niissä näkyy ihmisen kädenjälki juuri sopivassa määrin. Oma puutarhani on muovautumassa vähitellen tätä ajatusta kohti; alkuhuumassa tuli tehtyä asioita hieman toisin. Olen kovasti kiinnostunut puutarhan terapeuttisesta vaikutuksesta ja saatan palata aiheeseen lähiaikoina.

Tunnustus pitäisi jakaa eteenpäin viidelle puutarha-blogille. Tässä omia suosikkejani monien muiden lisäksi:
Anun puutarha
Vaahteramäki
Piiperrystä pihamaalla
Romppala 
Pikkuinen puutarhani