lauantai 18. joulukuuta 2010

JOULUN AIKA KULTAISIN?

Dahlia kirjoitti juuri blogissaan niin osuvasti siitä, millaisena joulu näyttäytyy itse kunkin elämässä. Tuleeko paineita vai voiko joulu sittenkin olla omannäköinen rauhoittumisen ja todellisen ilon juhla? Itselläni on luullakseni kokemusta molemmista. Lapsuuden joulut ovat muistoissa taianomaisina hetkinä, ilon ja jännityksen täyttäminä. Aikuisikä on tuonut mukanaan tarpeen luoda omat perinteet ja tavat, jotka ovat saattaneetkin muodostua velvollisuuksiksi etupäässä itse luotujen paineiden ristiaallokoissa. 
Joitain oivalluksia ovat vuodet tuoneet tullessaan joulunkin suhteen. Minulle joulu on ilon, valon, antamisen ja levon juhla. Jouluna on hyvä syy muistaa ihmisiä, joista aidosti välittää. Kortti, paketti, lämpöiset sanat tai oman ajan antaminen ja yhteiset hetket kesken kiireen ovat paikallaan viimeistään jouluna. Arki on helppo tekosyy kulkea ohi ja unohtaa, joulu taas antaa siihen mahdollisuuden. Tasapainoilua ja kompromisseja joulu toki vaatii. Lepo ja oma aika vetävät puoleensa, mutta läheisten ihmisten vuoksi sitä haluaa laittaa ja valmistaa joulua. Jossain lehtiartikkelissa joku viisas juuri sanoi, että itseasiassa joulukiireet kertovat sen positiivisen asian, että ympärilläsi on ihmisiä, joita varten tahdot joulua laittaa. Toinen puoli onkin sitten se, mitä kuvittelee muiden odottavan. Paineet tulee helposti luotua itse. 

Kuvassa näkyvä piparkakkutalo kertoo minulle juuri tästä asiasta. Leipomionen ei välttämättä ole joulussani se tärkein asia eikä pipareiden leipominen ainakaan. Pojille se taas on ehkä yksi tärkeimmistä joulupuuhista, joten tottakai meillä leivotaan. Piparkakkutalo on minulle jo melkein liikaa. Hienojahan ne ovat ja joissain blogeissakin on nähty ihan täydellisiä versioita. Pojat kuitenkin halusivat talon ja en sitten voinut sanoa ei. Päätin kuitenkin ottaa homman rennosti, tuli mitä tuli. Kaikki sujuikin melkein liian hyvin, kunnes tuli aika kiinnittää katto. Toinen puoli onnistui, toinen sitten otti ja romahti ja vei savupiipunkin mennessään. Kuorrutteen kanssakin oli vähän niin ja näin. Vaan mitäpä tuosta. Pojat olivat vallan tyytyväisiä taloonsa ja minä sain hyvän mielen, että lähdin leikkiin mukaan ja jätin paineet nurkkaan. Minusta parasta tuossa talossa ovat nuo poikien muovailemat marsipaanipossut, vai mitä mieltä olette? Alimmassa kuvassa näkyvillä on piikitkin selässä, piikkisikoja?

4 kommenttia:

  1. Hehee! Oi miten hieno talo, kauniit koristeet ja piikkisiatkin vartioimassa! Niin, miksi piparitalon (tai minkään muunkaan) pitäisi olla ihan täydellinen? Jos katto on valmiiksi vähän romahtanut niin syömisen aloittamiseen ei ole niin suuri kynnys ;-)

    VastaaPoista
  2. Ei täydellisyyttä ei! Kuviakin katsoessaan huomio kiinnittyy aina asioihin, jotka ovat jotenkin vinksallaan. Pienet kauneusvirheet tekevät asioista kiinnostavia ja vetävät puoleensa, täydellisyydellä on päinvastainen vaikutus.

    VastaaPoista
  3. Heippa! Kiva lukea lisää jouluisia ajatuksia! Kuvassa näkyy kaksi selvästikin onnellista possua ja ihanan kodikas talo. Piikkisika on siinä mielessä onnellinen otus, että pelkällä olemuksellaan herättää kunnioitusta;) Kyllä pojat tietää joulun taian.

    Rakkailleen on kiva laittaa joulua. Entisajan sukujuhlissa saattoi kuitenkin ehkä läheisten määrä olla sitä luokkaa että stressi ei ollut kaukana;) Nykyään voi jo viettää pienemmässäkin porukassa joulua ja kuten näkee parhaaksi. Itselleni onkin silloin helpompi olla jokaiselle läsnä paremmin ja pysyä itsekin stressitönnä.

    Rupespas tekemään mieli piparitaikinaa! =)

    Toivotellen: Joulun taikaa ja iloista aikaa!

    VastaaPoista
  4. Aivan Dahlia, kirjoituksesi kirvoitti minunkin kielenkannat! Taianomaisia hetkiä Disneyn malliin!

    VastaaPoista

Sanasi ilahduttavat aina.